Romahdus

Taas? Kyllä! Oliko tämä pahempi verrattuna niihin, joita minulla on aiemmin ollut? En tiedä. Itkin kyyneleetöntä itkua tänä aamuna ajaessani kouluun. Tuntui aivan kamalalta mennä sinne taas. En enää jaksa sitä yksinäisyyttä ja ulkopuolisuutta! En kestä sitä, että yritän viritellä keskustelua kyselemällä muiden menemisiä kouluajan ulkopuolella, joudun vastaamaan itse samaan kyselemiseen ja sitten taas yritän säveltää jotain. Minulla ei ole elämässäni yhtään mitään! En kulje missään! Minulla ei ole ketään! Joudun vain selittelemään jotain ympäripyöreää vältelläkseni lipsauttamasta sitä totuutta, että olen aivan helvetin yksin!

Viime viikolla tunsin itseni hiireksi, mikä on aina todella kamala olotila. Olin väsynyt ja tunsin itseni ihan luuseriksi, kun en saanut puhuttua mitään järkevää ja ehdin jälleen miettiä, että ihmisillä on joitain salaliittoja minua vastaan. Tiedän kyllä, ettei se ole totta. En vain aina muista sitä. Yleensä vältän tuon ''hiiri-tilan'' pakenemalla. Kun en ole liikaa ihmisten kanssa tekemisissä, niin saan joten kuten pidettyä persoonani ja jonkinlaisen itsevarmuuden. Tänään sain pidettyä pokerinaamani ja onnistuin välillä olemaan jopa hauska, mutta sisällä jyskytti tyhjyys ja kotona löytyivät ne kyyneleetkin. Pidättelin itkua kotimatkalla ja kotona ratkesin. Sitten pidin vähän taukoa ja äsken sain niin kamalan itkukohtauksen, että rintaan sattui. Voiko yksinäisyys tappaa?

Tässä on kulunut hieman aikaa siitä, kun viimeksi olen tänne kirjoittanut. En ole itse asiassa ollut varma, kirjoitanko enää ollenkaan. Nyt tuli se tunne, että kirjoitetaanpa taas. Ongelmat eivät ole tässä ajassa muuttuneet miksikään. Välillä olen voinut paremmin, varsinkin silloin, kun ei ole tarvinnut olla koulussa. Se jotenkin tuo kaikki ne kamalat tunteet enemmän pintaan. Kotona ne voi välillä jopa unohtaa. Toisinaan on kuitenkin mennyt paljon huonommin ja loppujen lopuksi voisi sanoa ainakin sen, että eivät nämä mitään hyviä aikoja todellakaan ole.

Varasin ajan psykiatriseen hoitoon. Uskon, että minulla ei ihan oikeasti ole kaikki kunnossa. Tätä masentuneisuutta ja ahdistusta on ollut jo niin pitkän aikaa, että avun hakeminen on luonnollinen ratkaisu. En jaksa enää opiskella, yksinäisyys vie voimat. En ainakaan jaksa olla nykyisessä opiskelupaikassani ja olen miettinyt muita vaihtoehtoja. Tuntuu vain, ettei opiskelusta (kuten ei muustakaan) tule yhtään mitään. En kuitenkaan ole ollenkaan vakuuttunut siitä, että asiani jotenkin muuttuisivat toisessa ympäristössä. Siksi olen välillä miettinyt, jaksanko oikeasti tehdä nyt yhtään mitään. Kotiin jääminen voisi auttaa hetkeksi, mutta se ei voi olla lopullinen ratkaisu. Ehkä ongelmille löytyy jonkinlaisia ratkaisuja, jos pääsen vaikka terapiaan. 

Jääyö

Tänään kerron ensirakkaudestani. Se riipi sydäntä, eikä riipiminen ole vieläkään loppunut. En pääse siitä yli. Rakastan sitä poikaa, enkä ymmärrä, miksi hän ei voi ottaa minua. Kaikista hulluinta on se, että meille ei periaatteessa ehtinyt edes kehittyä mitään vakavaa, mutta minulle se oli sitä, todella! Kaikki alkoi silmänräpäyksessä, ja loppui yhtä nopeasti. Se kesti säälittävän vähän aikaa, mutta tarpeeksi kauan, jotta jokin ihme side on takertunut minuun. Kun ajattelen poikaa, minulle tulee paha olo siitä, että en voi saada häntä. Haluaisin painaa huuleni hänen huuliaan vasten, ja tuntea hänet juuri niin kokonaisvaltaisesti kuin silloin, jokaisella aistilla.

Tänään on ollut kamalan kylmä päivä. Tunsin tänään talven oikeastaan ensimmäisen kerran tälle vuodelle, enkä muistanutkaan, että sen pimeys ja kylmyys ahdistavat minua näin. Se herättää myös rakkauden kaipuuta. Tarvitsisin niin kipeästi viereeni ihmisen! Tämä ensirakkauteni, joka oli minirakkaus, jäi kesään, eikä se sieltä enää takaisin tule. Viime vuonna näihin aikoihin oli toivoa ilmassa, kun luulin löytäneeni mukavan pojan, mutta kaikki ei todellakaan mennyt niin kuin piti. Oikeasti en ollut löytänyt ketään ja saan syyttää tapauksesta vain itseäni, koska olin tyhmä. Tulin huijatuksi.

Jaksaisin varmaan paljon paremmin pitkää talveakin, jos joku olisi rinnalla. Silloinhan ei oikeastaan olisi väliä vuodenajalla tai millään muullakaan. Voisiko tämä talvi tuoda minulle jotain uutta? Uutta nimittäin kaipaan! Olen ollut odotuksen tilassa jo muutaman vuoden. Mitään ei tapahdu elämässäni. Olen listannut muutaman asian, jotka voisivat auttaa minua löytämään onnen: itsensä toteuttaminen (taide), ystävät ja rakkaus. Näillä voisin pötkiä pitkällekin, mutta tulenkohan oikeasti koskaan pötkimään yhtään mihinkään? Välillä tuntuu, että se on mahdoton ajatus. Välillä taas on toivoa. Voisiko elämässäni ihan äkkiarvaamatta alkaa puhaltamaan uudet tuulet, vaikka niin ei ole koskaan tapahtunut? Ei ole ollut suuria tuulia, vaan ainoastaan pieniä surkeita puhureita, jotka eivät ole kantaneet mihinkään. Joskus mietin, että periaatteessa jotainhan on pakko tapahtua. En voi kuvitella itseäni näiden samojen asioiden äärellä vaikkapa kymmenen vuoden päässä. En edes elä niin pitkään, jos kaikki on tällaista. Jotain on tapahduttava!

Lopettelen tällä erää. Toivottavasti kaikki ovat suojassa yöltä, sillä pakkasherra on saapunut. Kylminä iltoina alan aina miettimään sitä, jos joku vaikkapa harhailee jossain kylmissään ja eksyksissä. Se on kamala ajatus ja tällaisissa öissä onkin jotakin uhkaavaa ja vaarallista. Talvi on nyt kai sitten tullut, sillä ensilumi on maassa.

Vaikea alku

Olen tässä yrittänyt kypsytellä tapaa, jolla aloittaisin tämän blogin. Olkoon tämä minun päiväkirjani, jollaista en ole oikeastaan koskaan kirjoittanut. Tännekään en joka päivä tule tekemään päivitystä. Kirjoitan silloin, kun siltä tuntuu :) En edes tiedä saanko yhtään lukijaa, mutta tärkeämpää onkin, että voin kokeilla tällaista kanavaa purkaa ajatuksiani.

Olen siis Kristallipoika. Oli vaikeaa keksiä itseäni kuvaavaa nimeä ja tuo tuntui oikealta. Tuolla hakusanalla löytyi Googlen avulla muutama hakutulos, mutta en silti koe olevani plagioija :D Keksinhän tuon ihan itse. Miksi kristallipoika? Siksi, koska olen niin herkkä, että itseänikin ärsyttää! Välillä tuntuu, että reagoin kaikkeen, pahoitan mieleni yhdestäkin negatiivisesta sanasta ja hajoan sirpaleiksi pienimmästä vastoinkäymisestä. Palaset eivät kuitenkaan tarkoita ainoastaan sitä, että olisin aina ihan tuhannen murskana, vaan sitä, että tarjoan myös palasia elämästäni. Teen sen, vaikkakaan en vielä ole ollenkaan vakuuttunut siitä, että kukaan niistä palasista olisi kiinnostunut :)

Oikeassa elämässäkään minä tai maailmani harvoin kelpaa kenellekään. Siinäpä yksi syy kirjoittaa tätä blogia. Se ahdistaa. Yksinäisyys popsii sisuskaluja, on popsinut itse asiassa jo aika kauan. Minulla ei ole ainuttakaan ystävää. On minulla sentään muutama läheinen ihminen ihan biologisista syistä. He ovat siis lähisukulaisiani ja perhettä ja he ovat minulle toki rakkaita. En omista kuitenkaan ketään ystävää, jonka kanssa voisin tehdä asioita tai jolle kertoa ilot ja surut. Luulin, että niitä tulisi lukion aloittamisen myötä, mutta ei se oikein näytä siltä. Ketään ei oikeastaan kiinnosta mitä teen. Usein lähden koulupäivisin rakennuksesta pois, kun tulee enemmän aikaa. On koulussa ihmisiä, joiden kanssa voin jutella, mutta olen silti yhdentekevä. Minun sanojeni tarkoitus on tappaa aikaa, ei muuta. Eivät ne ketään oikeasti kiinnosta. Silloin kun lähden koulusta, kukaan ei minun perääni kysele. Voin rauhassa mennä murjottamaan johonkin, mistä saa kahvia, ja velloa omassa pienessä maailmassani. Tämä pieni maailma on kai suurimpia asioita mitä minulla on =/