Taas? Kyllä! Oliko tämä pahempi verrattuna niihin, joita minulla on aiemmin ollut? En tiedä. Itkin kyyneleetöntä itkua tänä aamuna ajaessani kouluun. Tuntui aivan kamalalta mennä sinne taas. En enää jaksa sitä yksinäisyyttä ja ulkopuolisuutta! En kestä sitä, että yritän viritellä keskustelua kyselemällä muiden menemisiä kouluajan ulkopuolella, joudun vastaamaan itse samaan kyselemiseen ja sitten taas yritän säveltää jotain. Minulla ei ole elämässäni yhtään mitään! En kulje missään! Minulla ei ole ketään! Joudun vain selittelemään jotain ympäripyöreää vältelläkseni lipsauttamasta sitä totuutta, että olen aivan helvetin yksin!
Viime viikolla tunsin itseni hiireksi, mikä on aina todella kamala olotila. Olin väsynyt ja tunsin itseni ihan luuseriksi, kun en saanut puhuttua mitään järkevää ja ehdin jälleen miettiä, että ihmisillä on joitain salaliittoja minua vastaan. Tiedän kyllä, ettei se ole totta. En vain aina muista sitä. Yleensä vältän tuon ''hiiri-tilan'' pakenemalla. Kun en ole liikaa ihmisten kanssa tekemisissä, niin saan joten kuten pidettyä persoonani ja jonkinlaisen itsevarmuuden. Tänään sain pidettyä pokerinaamani ja onnistuin välillä olemaan jopa hauska, mutta sisällä jyskytti tyhjyys ja kotona löytyivät ne kyyneleetkin. Pidättelin itkua kotimatkalla ja kotona ratkesin. Sitten pidin vähän taukoa ja äsken sain niin kamalan itkukohtauksen, että rintaan sattui. Voiko yksinäisyys tappaa?
Tässä on kulunut hieman aikaa siitä, kun viimeksi olen tänne kirjoittanut. En ole itse asiassa ollut varma, kirjoitanko enää ollenkaan. Nyt tuli se tunne, että kirjoitetaanpa taas. Ongelmat eivät ole tässä ajassa muuttuneet miksikään. Välillä olen voinut paremmin, varsinkin silloin, kun ei ole tarvinnut olla koulussa. Se jotenkin tuo kaikki ne kamalat tunteet enemmän pintaan. Kotona ne voi välillä jopa unohtaa. Toisinaan on kuitenkin mennyt paljon huonommin ja loppujen lopuksi voisi sanoa ainakin sen, että eivät nämä mitään hyviä aikoja todellakaan ole.
Varasin ajan psykiatriseen hoitoon. Uskon, että minulla ei ihan oikeasti ole kaikki kunnossa. Tätä masentuneisuutta ja ahdistusta on ollut jo niin pitkän aikaa, että avun hakeminen on luonnollinen ratkaisu. En jaksa enää opiskella, yksinäisyys vie voimat. En ainakaan jaksa olla nykyisessä opiskelupaikassani ja olen miettinyt muita vaihtoehtoja. Tuntuu vain, ettei opiskelusta (kuten ei muustakaan) tule yhtään mitään. En kuitenkaan ole ollenkaan vakuuttunut siitä, että asiani jotenkin muuttuisivat toisessa ympäristössä. Siksi olen välillä miettinyt, jaksanko oikeasti tehdä nyt yhtään mitään. Kotiin jääminen voisi auttaa hetkeksi, mutta se ei voi olla lopullinen ratkaisu. Ehkä ongelmille löytyy jonkinlaisia ratkaisuja, jos pääsen vaikka terapiaan.
